Kenelle lankeaa urheilijan elatusvelvollisuus?

Kansainvälistä menestystä urheilussa tavoittelevan on oltava tänä päivänä urheilutyöllä itsensä elättävä ammattilainen. Harjoittelun vie niin paljon aikaa, että muuta työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä. Harrasteurheilijat ja amatöörit voivat ehkä tavoitella kansainvälistä menestystä vain sellaisissa lajeissa, joissa kilpailijamäärät ovat pienemmät ja vaatimustaso alhaisempi.

Ammattiurheilijan tulot muodostuvat kaupallisilla urheilumarkkinoilla ja tyypillisesti kilpailemalla lajeissa, jotka ovat yleisesti suosittuja ja taloudellisesti arvokkaita. Suositut lajit keräävät urheilijoita, katsojia, faneja ja lipputuloja. Median kiinnostus kasvattaa näkyvyyttä, joka houkuttelee yrityksiä mainostamaan. Syntyy taloudellista arvoa, joka mahdollistaa urheilijoiden ammattilaisuuden ja elannon monelle muulle. Euromonitorin tekemän tutkimuksen mukaan maailman 15 arvokkainta lajia ovat: 1. Jalkapallo 2. Koripallo 3. Kriketti 4. Tennis 5. Yleisurheilu 6. Rugby 7. Formula 1 8. Nyrkkeily 9. Jääkiekko 10. Lentopallo.

On tietysti paljon markkina-arvoltaan vähemmän arvokkaita olympialajeja, joissa menestyminen on äärimmäisen kunnioitettavaa ja arvostettavaa, mutta kenelle lankeaa suomalaisen urheilijan elatusvelvollisuus lajissa, joka kiinnostaa harvoja suomalaisia?

Urheilijat ovat urheilumarkkinoiden yrittäjiä

Kuulen usein urheilijoiden sanovan, että he haluavat keskittyä vain harjoitteluun ja kilpailemiseen. Se ei valitettavasti yksistään riitä. Urheilijoiden on harjoitettava urheiluammattiaan kokonaisvaltaisemmin jo paljon ennen palkintorahoja.

Urheilijayrittäjät kantavat suurta toiminnallista urheiluriskiä, sillä urheilijalla ei ole loputtomasti aikaa kehittyä, urheilijat voivat loukkaantua työkyvyttömäksi ja urheilijalta voivat loppua taloudelliset resurssit. Yrittäjinä urheilijoiden tulee myydä tarinaansa ja brändiään sekä huolehtia kumppaneiden tyytyväisyydestä. Laadukkaan harjoittelun lomassa urheilijan ja hänen sidosryhmiensä on pohdittava ammattilaisuuden ansaintalogiikkaa, kumppaneille tarjottavia ratkaisuja ja lisäarvon tuottamista. Myös viime blogissani esitellyt KPMG:n startup -urheilijat ovat aihetta ratkoneet.

Urheilija-ammatin ideologisen ja oikeudellisen aseman päivitys tälle vuosikymmenelle on suomalaisen urheilun tärkeimpiä tehtävä.

Julkisen sektorin tulee panostaa merkittävästi urheilijoiden olosuhteisiin, kuten harjoitteluolosuhteisiin sekä liikunta-, valmennus- ja urheilulääketieteeseen, mutta korvaus varsinaisen urheilutyön tekemisestä ja elannon saannista tulee urheilumarkkinoilta. Olympiakomitea, lajiliitot ja julkinen sektori voisivat toimia urheilijoiden rahoittajina ja myöntää starttirahaa urheilijayrittäjälle uskottavaa urheiluliiketoimintasuunnitelmaa vastaan, jossa kerrotaan yksityiskohtaisesti miten urheilullista menestystä pyritään saavuttamaan. Suunnitelmaa voitaisiin hyödyntää luonnollisesti yhteistyökumppaneiden ja sijoittajien hankinnassa aivan kuten tavallisilla yritysmarkkinoilla.

Urheilijoiden ammatinharjoittamista on tarkasteltava ammattimaisemmin ja yrittäjämäisemmin, sillä valtion ei kannata palkata urheilijoita pienillä apurahoilla alhaisen todennäköisyyden menestymiseen. Kansainvälinen huippu-urheilu karkaa entistä enemmän, jos noudatamme ”menesty ja saa tukea”-logiikkaa. Urheilun markkina-arvo kasvaa vauhdilla, mutta julkisen sektorin jaettava potti ei. Huippu-urheilu ja erityisesti nuoret urheilijat tarvitsevat pääomia jo varhain. Velvollisuus pääomien hankkimiseen on kaikilla, niin urheilijoilla kuin kattojärjestöillä.

Jyrki LouhiJyrki Louhi toimii asiantuntijana KPMG:n Sports Advisoryssa.

Louhi on entinen jääkiekkoilija, joka pelasi ammatikseen 15 vuotta sekä Suomen että Ruotsin pääsarjoissa. Uran jälkeen ja vapaa-ajallaan Jyrki on toiminut aktiivisesti niin jääkiekon kuin moottoriurheilunkin parissa.